Yleinen periaate on, että sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta osapuolet ovat sopineet. Sopimusehdon, jossa sopimukseen sovellettavasta laista sovitaan, on oltava nimenomainen tai sovellettavan lain on käytävä riittävästi ilmi sopimusehdoista tai olosuhteista. Kyseisen sopimusehdon eli lakiviittauksen voivat osapuolet määrätä koskemaan koko sopimusta tai vain osaa siitä.

Lakiviittauksella ei kuitenkaan voida syrjäyttää ilman lakiviittausta sovellettavan lain pakottavia säännöksiä. Tällä pyritään siihen, ettei lakiviittauksella voida vähentää työntekijän oikeuksia, joita sovellettaisiin ilman lakiviittausta. Tällaisina työsopimuksiin sovellettavina työntekijän oikeuksina on pidetty esimerkiksi työaikaa ja heikompaa osapuolta suojaavia säännöksiä.

Jos työsopimuksessa ei ole sopimusehtoa sopimukseen sovellettavasta laista, työsopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee. Mikäli työntekijän tavallista työskentelyvaltiota on vaikea määritellä esimerkiksi runsaan matkustamisen vuoksi, työsopimukseen sovelletaan sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, jossa työntekijä otettiin työhön. Näihin sääntöihin on kuitenkin poikkeuksensa; jos olosuhteista ilmenee, että työsopimus liittyy läheisimmin johonkin toiseen valtioon, sovelletaan tämän toisen valtion lakia. Vaikka työntekijä siis työskentelee tavallisesti yhdessä valtiossa, voi toisen valtion laki tulla sovellettavaksi työsopimukseen.