Suomalainen aviovarallisuusjärjestelmä on rakennettu omaisuuden erillisyyden periaatteen varaan. Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa sitä kuvataan yleensä omaisuuden erillisyysjärjestelmäksi. Avioliittolain 2 luvun 34 §:n mukaan se omaisuus, mikä puolisolla on avioliittoon mennessään, kuuluu edelleen hänelle. Niin ikään on hänen omaisuuttaan, mitä hän avioliiton aikana saa. Avioliiton solmiminen ei siis luo oikeudellisesti yhteistä pesää eikä synnytä yhteisomistusta. Silloin, kun syntyy tarve selvittää, kuka omistaa minkäkin esineen tai muun omaisuuserän, lähtökohtana ovat yleiset siviilioikeudelliset säännöt. Peruslähtökohtana on tällöin nimiperiaate.

Nimiperiaatteen mukaan esineen omistaja on henkilö, jonka nimiin esine on hankittu. On kuitenkin tyypillistä, että irtainta omaisuutta hankitaan perheen tarpeisiin siten, että omaisuus on hankintahetkellä ostettu vain toisen puolison nimiin, vaikka molemmat ovatkin tosiasiassa toimineet esineen rahoittajana. Tällöin omaisuuden hankintahetken tarkoitus ratkaisee omistajakysymyksen. Jos jonkin irtaimen esineen suhteen ei käy olosuhteista selville kumman puolison omaisuuteen se kuuluu, on kyseinen omaisuus lain mukaan yhteistä (AL 89 §). Jos jokin omaisuus on hankittu yksinomaan toisen puolison nimiin, mutta kyse on tosiasiassa yhteisomistuksesta, todellinen omistussuhde voidaan vahvistaa tuomioistuimessa.

Ovatko puolisojen velat avioliitossa yhteisiä?

Puolisoiden velat ovat henkilökohtaisia. Avioliittolain 52 §:ssä on ilmaistu velkojen erillisyysperiaate. Sen mukaan kumpikin puoliso vastaa yksin siitä velasta, minkä hän on tehnyt ennen avioliittoa tai sen aikana. Poikkeuksena on kuitenkin velka, jonka puoliso on tehnyt perheen elatusta varten (AL 52.2 §). Säännöstä ei kuitenkaan sovelleta puolison ottamaan rahalainaan (AL 52.3 §).

Lue lisää mitä osituksella tarkoitetaan.