Ositus: sovittelun yleiset edellytykset

Sovittelun yleiset edellytykset

Puolittamisperiaatteen säännönmukainen noudattaminen voi johtaa epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen. Osituksen epäoikeudenmukaista lopputulosta varten on avioliittolain 103b §:ssä on säädetty mahdollisuudesta sovitella ositusta. Avioliittolain 103b.1. §:n mukaan ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Edellä kuvattuja asioita, lopputuloksen kohtuuttomuus ja perusteeton taloudellinen etu, kutsutaan sovittelun yleisiksi edellytyksiksi. Lopputuloksella tarkoitetaan osituslaskelman lopputulosta.

Osituksen sovittelu johtaa siihen, että osituksen laskennallisesta lopputuloksesta poiketaan. Menettelyllä suojataan yleensä heikompaa osapuolta, mutta se voi joissakin tilanteissa merkitä myös vahvemman suojaamista. Nähdäkseni sovittelun tarkoitus voidaan selkeimmin ymmärtää yksinkertaisesti pyrkimyksenä taloudellisesti oikeudenmukaiseen lopputulokseen osituksessa.

Sovittelu edellyttää, että osituksen normaalisääntöjä noudattaen lopputulos on kohtuuton tai että toinen saa perusteetonta taloudellista etua. Kohtuuttomasta lopputuloksesta on kysymys erityisesti silloin, kun puolisoiden varallisuuserot ovat suuret tai pitkäaikaisen avioliiton päätteeksi toiselle osapuolelle ei jäisi lainkaan varallisuutta tai sitä jäisi vain hyvin vähän.

Perusteeton etu voi esitöiden mukaan olla kysymyksessä erityisesti silloin, kun ositus toimitetaan lyhytaikaisen avioliiton purkautuessa, ja erityisesti silloin, kun avio-oikeuden perusteella jaettava omaisuus koostuu pääasiassa toisen puolison omistamasta omaisuudesta, varsinkin jos varallisuuserot ovat muutoin huomattavan suuret. Esimerkkinä sovittelun puolesta on esimerkiksi tilanne, jossa huomattavan varallisuuden omistavalla puolisolla on avio-oikeus vähemmän omistavan puolison omaisuuteen, mutta vähemmän omistavalla ei ole avio-oikeutta enemmän omistavan omaisuuteen.

Sovittelun erityiset edellytykset

Osituksen sovittelun erityiset edellytykset, on ilmaistu avioliittolain 103b.1 §:ssä. Sen mukaan osituksen sovittelua harkittaessa on otettava erityisesti huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi, sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat.

Sovittelua pitää vaatia

Osituksen sovittelu voi tulla kysymykseen ainoastaan silloin, kun toinen osituksen osapuoli sitä vaatii. Pesänjakaja tai tuomioistuin ei voi määrätä osituksen sovittelua ilman, että joku osapuolista sitä vaatii. Pesänjakaja ei siis voi ryhtyä sovittelemaan osituksen lopputulosta viran puolesta, vaikka hänen mielestään osituksen lopputulos muodostuisikin kohtuuttomaksi tai toinen vaikuttaisi saavan perusteetonta taloudellista etua. Hän ei voi ryhtyä sovittelemaan ositusta omin päin edes silloin, kun sovittelun edellytykset olisivat suorastaan räikeällä tavalla käsillä.

Osituksen sovittelun sisältö

Siitä miten ositusta voidaan sovitella, on säädetty tyhjentävästi sovittelusäännöksen toisessa momentissa (AL 103b. 2 §). Kyseessä on kolmiosainen luettelo, jonka mahdollistamat sovittelutavat on ilmaistu eräänlaisessa voimakkuusjärjestyksessä lievimmästä keinosta voimakkaimpaan. Ositusta soviteltaessa voidaan määrätä 1) että puoliso ei saa avio-oikeuden nojalla toisen puolison omaisuutta taikka että sanottua oikeutta rajoitetaan; 2) että tietty omaisuus, jonka puoliso on ansainnut tai saanut puolisoiden asuessa erillään tai joka puolisolla on ollut avioliittoon mentäessä taikka jonka puoliso on saanut avioliiton aikana perintönä, lahjana tai testamentin nojalla, on omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta; 3) että omaisuus, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ole avio- oikeutta, on omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus.

Tasingon muuttaminen osituksen sovittelulla

Avioliittolain 103b.2 §:n ensimmäisen kohdan mukaan ositusta soviteltaessa voidaan määrätä, että puoliso ei saa avio-oikeuden nojalla toisen puolison omaisuutta taikka että sanottua oikeutta rajoitetaan. Tämä merkitsee tasinkolaskelman osoittaman lopputuloksen muuttamista jommankumman osapuolen eduksi. Tasingon maksuvelvollisuuteen puuttuminen on yleisin keino osituksen sovittelussa. Tasinko-oikeuden rajoittaminen tulee lain esitöiden mukaan kysymykseen vain silloin, kun ositusta sovitellaan vähemmän omistavan puolison vahingoksi. Tyypillisesti kyse on osapuolen suojaamisesta lyhyeksi jääneessä avioliitossa erityisesti silloin, kun puolisoiden varallisuuserot ovat merkittävät.

Tasingonluovutusvelvollisuuteen voi vaikuttaa myös puolison velat. Puoliso voi olla hyvätuloinen, mutta samalla kuitenkin ylivelkaantunut. Tilanne voi johtaa siihen, että vähemmän ansaitseva ja heikommin toimeentuleva puoliso joutuu tasingon maksajaksi. Tämä voi johtaa joissakin tapauksissa kohtuuttomaan lopputulokseen ja siten sovittelun edellytysten olemassaoloon. Kyse ei voi kuitenkaan olla sellaisesta velasta, joka oikeuttaisi vaatimaan vastiketta. Kuten edellä on todettu, vastikkeet ovat ensisijainen keino sovitteluun nähden. Tasinkoon puuttuminen ei ole kuitenkaan mahdollista käänteisesti, eli siten että maksuvelvollisuutta suurennetaan. Tasingon määrää ei siis voida korottaa sosiaalisilla perusteilla.

Avio-oikeuden rajoittaminen osituksen sovittelulla

Ositettavaan omaisuuteen kuuluu kaikki se avio-oikeuden alainen omaisuus, jota puolisoilla on ollut ositusperusteen syntyhetkellä. Ositusperusteen syntyhetken jälkeen osapuolten saamat tulot ja velat eivät pääsäännön mukaan kuulu avio-oikeuden alaiseen, ja siten ositettavaan, omaisuuteen. Tämä merkitsee sitä, että vaikka puolisot olisivat tosiasiassa asuneet ennen ositusperusteen syntyhetkeä erillään pitkiäkin aikoja, tänä aikana hankittu tai saatu omaisuus on avio-oikeuden alaista. Sovittelukeinoihin sisältyy mahdollisuus poiketa tästä pääsäännöstä.

Avioliittolain 103b.2 §:n toisen kohdan mukaan tiettyjä omaisuuseriä siirretään avio-oikeuden ulkopuolelle. Perintönä, lahjana ja testamentilla saatua omaisuutta kutsutaan marginaali- eli sivuomaisuudeksi. Sikäli kun laillista ositusperustetta ei ole olemassa, tällainenkin omaisuus kuuluu lähtökohtaisesti avio-oikeuden piiriin, vaikka saanto olisi tapahtunut vasta puolisoiden asuessa erillään.

Avioehtosopimuksen sovittelu osituksessa

Yleisen sopimusoikeuden yksi keskeisimmistä peruspilareista on pacta sunt servanda -periaate, eli sopimusten sitovuuden periaate. Avioliittolain esitöiden mukaan sitä on sovittelusäännöksestä huolimatta edelleen pidettävä myös avioehtosopimusten sitovuuden takeena. Avioliittolain 103b.2 §:n kolmannen kohdan mukaan ”Ositusta soviteltaessa voidaan määrätä, että omaisuus, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ole avio-oikeutta, on omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus.” Avioliittolain esitöiden mukaan avioehtosopimukseen puuttuva osituksen sovittelu merkitsee sovittelukeinojen käytössä voimakkainta puuttumista puolisoiden varallisuussuhteisiin ja edellyttää suhteellisen painavia perusteita. Tämän sovittelukeinon soveltaminen onkin erittäin harvinaista.

Hallituksen esityksen perusteluiden mukaan avioehtosopimuksen sovittelua harkittaessa merkitystä voidaan antaa niin sanotuille sopimuksenulkoisille tekijöille. Perusteluiden mukaan avioehtosopimukselle on tyypillistä se, että sen vaikutukset tulevat esille vasta vuosien tai vuosikymmenten kuluttua, kun omaisuutta ositetaan. Tällöin olosuhteet ovat usein muuttuneet sopimuksen tekoajankohtaan nähden, ja sopimusta tehtäessä on voinut olla mahdotonta arvioida sen vaikutuksia kaukana tulevaisuudessa. Tämän vuoksi kohtuullistamisen tarve on hallituksen esityksen mukaan suurempi kuin tyypillisissä varallisuusoikeudellisissa sopimuksissa. Puolisoiden välisten sopimusten sitovuudelle ei voida esitöiden mukaan antaa niin suurta merkitystä kohtuullisuutta arvioitaessa kuin puhtaasti varallisuusoikeudellisissa sopimuksissa.