Yhdysvaltalaisessa tuotevastuussa on piirteitä sekä sopimusvastuun että deliktivastuun yhtäaikaisesta esiintymisestä. Siellä vahingonkärsinyt voi tuotevastuu kysymyksessä vedota joko ”warranty”, ”negligence”, tai ”strict liability in tort” –kanteeseen. ”Warranty” –vastuu on sopimusvastuuta, ”negligence” taas deliktiperusteista tuottamusvastuuta. Vastuun kolmannella muodolla, ”Strict liability in tort” –vastuulla tarkoitetaan eräänlaista ankaraa deliktivastuuta.
Yhdysvalloissa takuun perusteella määräytyvät ostajan oikeudet ja velvollisuudet tuotevahingon sattuessa riippuvat useista ehdoista ja olosuhteista. Takuut on jaoteltu nimenomaiseen takuuseen (express warranty) ja hiljaiseen takuuseen (implied warranty). Vahingonaiheuttajalla on ankara vastuu nimenomaisen takuun tilanteissa. Nimenomaisen takuun syntymiselle on tärkeää, että ostaja on ennen kaupan tekoa luottanut hänelle annettuihin tietoihin. Kuten tiedämme, niin amerikkalaiset yritykset lisäävät vastuunrajoituslausekkeita joka paikkaan. Näin ne pyrkivät osoittamaan, että ostaja tai käyttäjä on ollut tietoinen tuotteen ominaisuuksista. Ostajan on kantajana kyettävä todistamaan luottamuksensa hänelle annettuihin tietoihin. Tämän toteennäyttäminen on käytännössä usein hyvin ongelmallista.
Hiljainen takuu taas syntyy ilman myyjän vahvistusta ja se koskee kaikkea irtaimen kauppaa. Myytävien tuotteiden tulee siten täyttää tietyt minimivaatimukset. Tällaisen takuun edellytyksenä on, että tuote on kauppakelpoista (merchantability) ja soveltuu käyttötarkoitukseensa (fitness for purpose). Ensin mainitulla tarkoitetaan sitä, että tuote sopii siihen tarkoitukseen, johon sitä normaalisti käytetään. Jälkimmäisellä taas velvoitetaan myyjä tuntemaan ostajan erityisen tuotteen käyttötarkoituksen. Ostajan täytyy luottaa myyjän arvostelukykyyn tuotteen käyttötarkoituksen suhteen. Jos myyjä ei noudata näitä hiljaisen takuun aiheuttamia velvollisuuksiaan, niin hän vastaa mahdollisesta tuotevahingosta ankaran vastuun periaatteiden mukaisesti. Ostaja on silloin oikeutettu korvaukseen, vaikka myyjän puolella ei olisi ilmennyt minkäänlaista huolimattomuutta.
Yhdysvalloissa siirryttiin tuottamusvastuusta ankaraan vastuuseen nostamalla tuotteen valmistajalta vaadittavaa huolellisuustasoa. Lisäksi oikeusistuimet käyttivät toisena keinona ns. res ipsa loquitur –oppia torjuakseen vastaajana olleen tuotteen valmistajan todistelut oman huolellisuusvelvollisuutensa täyttymisestä. Res ipsa loquitur – opin mukaan vastaajan oli näytettävä, ettei hänen puolellaan ollut minkäänlaista tuottamusta. Vain tällä tavalla hän saattoi vapautua häntä kohtaavasta korvausvastuusta.
”Strict liability in tort” –sääntö eli ankara vahingonkorvaus on nykyisin Yhdysvaltain tuotevastuun johtava periaate. Se sai alkujaan muotonsa Kalifornian korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Periaatteen mukaan ankaran tuotevastuun edellytyksenä on tuotteen viallisuus ja kohtuuttoman suuri vaarallisuus. Tällainen ankara vastuu koskee pääasiassa vain tuotteen valmistajaa. Nykyisin on tosin menty tilanteeseen, jossa myös vähittäiskauppiaan, tukkukauppiaan tai välittäjän on saatettu todeta olevan vahingosta vastuussa. näiltä ei tietenkään voida vaatia saman laajuista huolellisuutta kuin valmistajalta. Välittäjän vastuu vaihtelee osavaltiokohtaisesti. Yhteistä vastuun syntymisen kannalta kuitenkin on, että välittäjä ei ole vastuussa tuotteen virheistä, joita he eivät itse ole luoneet tai huomanneet välitystehtävässään. Välittäjä ei myöskään voi olla vastuussa niistä virheistä, jotka voi havaita ja korjata ainoastaan erityisasiantuntemusta omaava tuotteen valmistaja. Tuotteen valmistajan on aina oltava ehdottoman tarkkana tuotevastuukysymysten suhteen.
Nopeaa apua lakiasioihin.
